Piritta Puomiranta: ULKOPUOLELLA
novelli

Taas on pimeää. Sängyn alta inhottava luinen ja verestävä käsi yrittää kurottaa minua kohti. Minun täytyy kääriytyä peittoon niin tiukasti kuin mahdollista, niin se ei pysty koskettamaan minua. On tuskaisen kuuma, mutta edes varpaita ei voi päästää pois peiton alta. Muuten se koskettaa niitä.

Minä inhoan pimeää ja yötä. Päivällä kaikki on turvallista ja pystyn olemaan niinkuin tavalliset ja ihanan normaalit iloiset ihmiset. Joskus käyn kävelemässä ulkona, joskus ihan keskustassa asti missä on paljon normaaleja kiireisiä ja hymyileviä ihmisiä. Toisinaan sekin on liikaa, tuntuu että minua tuijotetaan ja minusta puhutaan selän takana. Katso millaiset housut tuolla on. Onpas inhottavan lihava ja ruma ihminen. Voin kuulla pääni sisällä mitä ihmiset minusta puhuvat vaikka en oikeasti näe enkä kuule ketään. Tiedän että ne puhuvat minusta. Ehkä minä olenkin sellainen, ruma ja kummallinen eikä minulla ole oikeutta mennä sinne onnistuneiden ja kauniiden ihmisten maailmaan. Joinain päivinä se tunne tulee ja valtaa minut kokonaan ja silloin olen kotona koko päivän. Käyn parvekkeella tupakalla ja istun keittiössä. Silloin on aika ristiriitainen olo. Toisaalta odotan että menisi jo tänäkin päivä ohi, katson kelloa ja se kulkee niin hitaasti. Onkohan joku käynyt hidastamassa minun kelloani niin, että muiden ihmisten aika menee normaalisti eteenpäin, mutta minun sekuntini kestävät minuutteja ja tunnit päiviä. Niin ja toisaalta toivon että päivä kestäisi ikuisesti että ei tarvitsisi mennä nukkumaan koska silloin ne tulevat.

Kyllä minä tiedän ettei siellä ketään oikeasti ole. En minä tyhmä ole enkä luulosairas. Ne ovat minun pääni sisällä, mutta silti ne ovat oikeasti siellä. Ennen laitoin aina makuuhuoneen oven kiinni, ajattelin että sitten ne ei tule. Mutta sitten minua alkoi ahdistamaan, huone muuttui pieneksi ja olin siellä ansassa. Jos joku tulisi vaikka seinän läpi niin ei pääsisi nopeasti pakenemaan koska ovi on lukossa. Ja sitten aloin odottamaan, että milloin ovi hitaasti narahtaisi ja joku tulisi sisaälle. Yritin pitää silmiä kiinni, mutta aina välillä piti vilkaista ettei kukaan käännä oven kahvaa minun huomaamattani. Odotin ja odotin, sillä olin varma että joku tulisi. Suljetut ovet ovat sitä varten että joku avaa ne.

Viime viikolla olin kaupungilla ja yritin olla mahdollisimman normaali ja mukava. Hymyilin ja olin niin kuin muutkin. Kävin kaupassa ja hypistelin tavaroita. Katsoin kaikista tavaroista kilohinnan ja vertailin sen mukaan mikä on halvinta. En millään muistanut ulkoa kaikkia ja minun piti tarkistaa monta kertaa. Kaupassa meni monta tuntia, siellä on niin paljon tavaroita. Ja se on inhottavaa kun hintalaput oli väärissä kohdissa, joitain ei löytynyt ollenkaan. Miten voisi ostaa kun ei tiedä yhtään että riittääkö raha, kun hintaa ei oltu merkitty? Se olisi minusta ihan kauheinta jos olisi normaalisti jonottanut kassalle ja laittanut tavarat liukuhihnalle ja hymyillyt myyjälle ja sitten se sanoo summan ja raha ei riitäkkään. Sen myyjän naama venähtää ja minulle tulee hiki ja mietin että minkä laittaisi pois. Ja takana olisi jono kiireisiä ihmisiä ja ne kaikki puistaisivat päätään ja katselisivat toisiaan ja sipattaisivat kovaan ääneen että taas tuommoinen ääliö jolla ei ole tarpeeksi rahaa. Silloin minä haluaisin haihtua pois enkä olla ollenkaan olemassa. Siksi minä tarkastan aina monta kertaa että montako rahaa on mukana. Kaupasta on aina pakko ostaa jotain. Joskus on käynyt niin etten halua mitään. Se on kauhea tunne, koska kaupasta ei voi mennä pois ilman että ostaa jotain. Jos vaan kävelisi kassan ohi ilman että ostaa niin kaikki katsoisivat ja sanoisivat että tuo kyllä varasti. Silloin minusta alkaa itsestänikin tuntumaan siltä että kyllä minä varmasti varastin jotain. Pitää oikein tutkia kaikki omat taskut etten vaan ole laittanut sinne jotain kaupan tavaraa. En halua sitä tunnetta että olen ollut inhottava varas ja erilainen kuin ne rikkaat ja iloiset ihmiset jotka aina ostaa kärryt täyteen. Ne ostaa aina paljon eikä koskaan katso hintoja eikä vertaile kilohintoja. Minä ostan aina yleensä yhden tavaran. Mutta aina minä ostan jotain ettei tarvitse kulkea kassan ohi maksamatta.

Olin jo varma että melkein nukahdin. Mutta sitten avasin vähän silmiä ja näin jonkun hahmon kuvajaisen käytävän seinällä olevasta pyöreästä peilistä. Voi perhana, minun piti ottaa se peili pois, koska aina siellä on joku. Minun piti ottaa taas tänään päivällä se peili pois, mutta minä unohdin. Tässä sitä taas sitten saa kärsiä. Nyt on ihan mahdotonta nousta ylös sitä poistamaan, ei se tule kuuloonkaan. Jos nyt lasken jalkani pois peiton alta ja lattialle, niin kaikki on menetetty. Minähän suorastaan tarjoaisin jalkani niille, joku tulisi sängyn alta ja tarttuisi siihen. Minua alkoi ahdistamaan vielä enemmän kun ajattelin, että menisin ottamaan peilin pois käytävän seinältä. Ensin joutuisin laittamaan jalkani kylmään maahan, ja jos selviäisinkin siitä niin en voisi olla katsomatta peilin heijastukseen. Ja siellä se hahmo kuitenkin taas näkyisi. Peili saattaa olla joskus päivälläkin ahdistava, ja pyrin välttämään katsomista siihen.

Kävelin eilen kirjastoon. Katselin hienoja suoria hyllyrivejä ja kirjojen ihanaa järjestelmällisyyttä. Ajatella, niin paljon kirjoja ja kaikki on merkattu tarkasti ylös, että jos etsii jotain tiettyä niin sen voi löytää helposti. Se on minusta uskomattoman hienoa. Tulin hyvälle tuulelle ja minulla oli sellainen olo että olin ihan normaali ihminen joka on tullut kirjastoon. Kävelin hyllyrivien välissä ja katselin kirjoja, olin niin kuin olisin muka etsinyt jotain tiettyä. Välillä pysähdyin ja menin katsomaan lähemmäs jotain tiettyä kohtaa. Otin kirjan käteeni ja avasin kannen, selasin muutaman sivun ja siirsin katsettani rivejä pitkin. Olen nähnyt muiden ihmisten tekevän niin, ja minusta se näyttää hienolta. Se näyttää ihanan tavalliselta ja niin kirjastossa kuuluu tehdä. Mutta sitten huomasin, että lukusalin puolelta lasiseinän läpi joku tuijotti minua. En ole ihan varma, mutta luulen että se sanoi jotain vieressä istuvalle ihmiselle ja sitten ne molemmat katsoivat minua. Minua alkoi ahdistamaan ja otsalle kertyi haisevia hikipisaroita ja kädet alkoi vapisemaan. En tuntenut itseäni enää yhtään normaaliksi ja hienoksi, vaan olin yhtäkkiä kummajainen jota koko kirjaston väki tuijotti ja osoitti sormella nauraen. Kuinka saatoinkaan leikitellä ajatuksella, että olisin ollut yksi heistä? Minulla ei ole mitään oikeutta ajatella että olisin niinkuin muut, kaikki ihailemani kauniit ja kiireiset ihmiset. Laitan kirjan takaisin hyllyyn ja lähden kävelemään ovea kohti. Tukka valuu rasvaisena ohimoille ja silmille. Toivottavasti kirjaston varashälytin ei ala soimaan kun kävelen eteiseen. En minä tietenkään ole mitään sieltä ottanut mutta silti minua pelottaa kävellä turvaportin läpi. Jos se portti alkaa nyt soimaan niin minä ihan varmasti kuolen siihen, ihan varmasti kuolen.

Kävelen vanhaa rautatietä pitkin. Kiskot ovat ruostuneet ja paksut poikkipuut haisevat joltain. Ne haisee vanhalta ja joltain voimakkaalta öljyltä. Maahan ei saa koskea, pitää kävellä puita pitkin. Käveleminen on hankalaa kun puut on liian kaukana toisistaan, pitää astua liian pitkiä askelia. Aurinko kai paistaa kun on niin lämmin, en voi katsoa ylös kun minun pitää katsoa koko ajan maahan että jalka osuu puupalkille eikä hiekkaan. Sitten rata loppuu, tulee aita vastaan. Minun pitää mennä moottoritien yli ja kävellä sen piennarta pitkin takaisin kotiin, sillä samaa reittiä ei saa mennä takaisin. Kuulin kun yksi iloinen ihminen kerran sanoi, että kun menee kävelemään niin pitää tehdä lenkki, ei saa kävellä edestakaisin samaa reittiä. On tyhmää kävellä samaa reittiä takaisin mitä on tullut, silloin ei näe tarpeeksi uusia maisemia. Niin se sanoi ja minä uskon sitä, se oli niin kaunis ja iloinen ihminen.

Minua pelottaa kävellä moottoritien reunassa, autot menee liian kovaa ohi. Jokaisen auton kohdalla ajattelen, että tuo varmasti tekee pienen ohjausvirheen ja ihan vahingossa ajaa suoraan minun päälleni ja kuuluu kauhea kolahdus ja jarrutus ja sitten hiljaisuus. Minulta menee kaikki kaikki jalat ja kädet poikki ja aivot muussiksi, mutta minä en kuole. Minulle jää vain se epämuodostunut repaleinen ruumis ja suunnaton kipu jonka kanssa joudun sitten elämään kymmeniä vuosia yksin sänkyyn sidottuna. Tätä minä ajattelen aina koko matkan kun kävelen takaisin moottoritien reunaa pitkin. Jokaisen auton kohdalla käyn läpi saman itselleni suunnitellun kohtalon. Miksi kukaan ei auta?

Piritta Puomiranta